Arvoisat veteraanit, hyvät ystävät ja Toverit…
Vuonna 1323, melko tarkalleen 700 vuotta sitten, solmittiin Pähkinäsaaren rauha, jossa Suomi sai ensimmäisen määritellyn itärajansa osana Ruotsin valtakuntaa. Siitä tähän päivään asti rajamme on ollut lännen ja idän välisten konfliktien kyllästämä. Koko ajan kysymys on ollut asemoitumisesta idän ja lännen väliin.
Itsenäisyytemmekin aikana olemme täällä Imatralla ja koko maassamme nähneet ja kokeneet paljon. Keskuudessamme elää yhä edelleen sotaveteraaneja, lottia, sotaorpoja, sotainvalideja, evakkoja sekä lähelle kotiaan palannutta siirtoväkeä. Me emme vain lue historiaa vaan elämme sitä.
Liian moni menetti henkensä luodakseen meille kaikille tämän itsenäisen isänmaamme tai rakensi Suomea väsymättä, raskain kokemuksin – suurella sydämellä. Muistakaamme ja kunnioittakaamme kaikkia heitä tänäänkin ja arvostakaamme tätä pitkää rauhan jaksoa maassamme.
Suomi liittyi Pohjois-Atlantin Puolustusliitto Natoon kuluvan vuoden huhtikuussa. Jonkinasteinen ympyrä sulkeutui? Nyt lienee havaittavissa jopa lopullinen ja selkeä pesäero itään meidän, Imatran, ollessa jälleen keskiössä ja rajalla. Onko historian kirjoihin nyt kirjoitettu maamme historian ensimmäinen ja viimeinen raja idän ja lännen välillä?
Aivan liian pian maamme itsenäistyttyä meitä suomalaisia kiusasivat – silloinkin – työttömyys, nälkä, pitkään jatkuneet levottomuudet, epäselvä valtiollinen tilanne sekä Venäjän vallankumouksen aiheuttama anarkia, jotka johtivat väkivaltaisiin lakkoihin ja lopulta vihoviimeisenä keinona aseiden käyttöön: Sisällissotaan. Alkoi kenties surullisin ajanjakso maamme historiassa.
Taloudellinen kriisi, eriarvoistuminen, vastakkainasettelu, jakautuminen… Kuulostaa valitettavan tutulta tänäänkin? Kaikki on muuttunut, vai onko mikään?
Nobelin rauhanpalkinnon vuonna 1964 saaneen Martin Luther Kingin mukaan “rauha ei tarkoita vain ristiriitojen poissaoloa, vaan oikeudenmukaisuuden läsnäoloa”. Yhteiskunnallisen luottamuksen ylläpito sekä demokratian ja kanssaihmisten kunnioituksen vahvistaminen ovat tärkeitä yhä edelleen.
Kansalaissota jakoi nykyisen Etelä-Karjalan kahtia rintamalinjan ollessa Joutsenon ja Jääsken pitäjien alueella: eteläpuoli oli punainen ja pohjoispuoli valkoinen. Nykyisissä keskusteluissa maakuntamme asioissa tuntuu sama raja jollain tapaa löytyvän edelleen, yhteistyötä kuitenkin yhdessä hakiessamme.
Väestö nykyisen Imatran alueella alkoi kasvaa nimenomaan teollistumisen myötä. Jännitteisyys, levottomuus. 1. maailmansota ja Venäjän vallankumous näkyivät sen ajan arkielämässämme. Venäjän vienti tyrehtyi, elintarvikkeista oli pula, nälkä ja työttömyys vaivasivat. Imatran työväestö alkoi siirtyä punaiselle alueelle varsinkin asevelvollisuuskäskyn jälkeen.
Vappua on vietetty Suomessa jo yli 100 vuoden ajan. Tätä ennenkin on mielenosoituksissa vaadittu mm. tasa-arvoisempaa palkkaa, lyhyempää työaikaa ja parempaa työturvallisuutta. Vapusta tuli teollistumisen myötä juurikin muistopäivä työoikeustaisteluille.
Tänäkin päivänä keskustelemme täysin näistä samoista asioista. Imatra ollut ja on edelleen jo satoja vuosia keskiössä maamme rajojen suhteen eri suuntiin. Sisällissodan aikana vainottiin valkoisten taholta niin punaisia kuin venäläisiä – tulivatpa he mistä vain ja mistä vain syystä.
Rauhaa rakastavat esivanhempani piilottelivat monen muun lailla täälläpäin maata jopa jauhoja kuolemansairaan alle sänkyyn suvun hengissäpitämiseksi ja tuo niiden päällä pötkötellyt, ruotsalaissyntyinen, isoisoisoisäni oli elintärkeitä jauhoja ja läheisisiään puolustaakseen uhannut lopulta tarttua siihen viimeiseen mahdolliseen keinoon: “Jos tänne tulevat, niin minä vielä otta yksi kifväärttipyssy ja amppu.”
Ihmisiä vangittiin, kuulusteltiin ja tuomittiin jopa kuolemaan meillä Imatrallakin vankilaksi muutetussa työväentalossa. Valtionhotellimme muutettiin sotilassairaalaksi. 12 punaista teloitettua haudattiin Harakan sahan lautatarhaan ja siirrettiin uuden saharakennuksen tieltä tänne Karhumäen hautausmaalle vuonna 1961. Vakaumuksensa puolesta kuolleita on haudattu myös Imatrankosken purettuun veturitalliin sekä Saareksiinmäen Portsillan ja Saimaanhovin alueelle.
Seisomme tänään Veikko Jalavan suunnitteleman, vakaumuksensa puolesta kaatuneiden Veljesuhri 1918 –muistomerkin juurella täällä Tainionkosken sankarihautausmaalla. Tämä Imatran Sosialidemokraattien 1960-luvun alussa pystyttämä muistomerkki lienee jollain tapaa lopulta kaikille vakaumuksensa puolesta eri sodissa henkensä menettäneille yhteinen?
Mitä on vakaumus? Se on omiin arvoihin ja aatteeseen uskomista ja halua parantaa maailmaa. Sisällissodan aikaan ja yhä edelleen meillä suomalaisilla on hyvin erilaisia näkemyksiä siitä, miten maastamme tulee meille kaikille ja jälkipolvillemme hyvä. Jokaisella meistä on oma vakaumus – siulla, miulla, muilla, meillä? Haluamme kuitenkin kaikki isänmaamme ja kotikaupunkimme parasta. Kantakaamme myökin, ns. jälkipolvet, omaa vakaumustamme joka päivä ylpeydellä: sovussa, rakentavasti ja rauhallisin keinoin?
Valitettavasti yhä lähempänä meitä ja maatamme on sotia myös omien rajojen sisällä – eriarvoisuus ja epäoikeudenmukaisuus kasvavat ja aiheuttavat ongelmia. Brittiläinen, 1800-luvulla elänyt juristi Henry Maine pohti aikoinaan, että sota näyttää olevan yhtä vanha kuin ihmiskuntakin, mutta rauha taitaa olla uusi keksintö. Emmekö me ihmiset kykene sopimaan asioita ja voida päästä yhteistyöhön? Haluaisimme, kaikki meistä, varmasti juurikin vain rauhaa?
Sisällissodassa me suomalaiset olimme toinen toisemme vihollisia. Kansa jakautui pitkäksi aikaa kahtia sosiaalisesti ja taloudellisesti senkin jälkeen kun sotatoimet olivat jo päättyneet. Kuitenkin koko kansa taustoistaan riippumatta yhdessä puolusti meidän yhteisellä, suomalaisella, sisullamme ansiokkaasti isänmaatamme vain muutamaakymmentä vuotta myöhemmin ensin Talvisodassa ja sen jälkeen jatkosodassa. Meillä on siis kuitenkin ne yhteiset arvot ja asenne, jotka yhdistävät koko kansaa? Kansakuntamme yhtenäisyys ja yhteistyö on ollut valttimme. Se tulee olemaan valttimme nyt ja jatkossakin. Vaikka historia tuntuukin toistavan itseään, niin voimme nousta jälleen yhdessä
Tiemme nykyiseksi hyvinvointivaltioksi on vaatinut paljon sisäistä oppimista. Historiaa tulee arvostaa ja se muistuttaa ainakin siitä, mitä ei saa ikinä enää tapahtua. Opiksi tulee ottaa, mutta katsoa myös tulevaisuuteen.
Henkensä maamme puolesta antaneiden panosta sopii vuodesta toiseen kiittää ja korostaa. Saamme yhä katsoa vapaana hulmuavaa Suomenlippua. Vakaumuksensa puolesta kaatuneiden muistoa kunnioittaaksemme on meidän jälkipolvien pyrittävä varmistamaan, ettei Sisällissodan kaltainen sisäinen taistelu toistu Suomessa enää koskaan. Työmme yhteisen isänmaamme asialla pitää edelleen jatkua heidän uhraustaan arvostaen, jotta meillä ja tulevilla sukupolvilla olisi parempi elää. Samaa hekin toivoivat ja siihen uskoivat.
Kansallisrunoelmassamme, kansalliseepoksemme Kalevalan sisarteoksessa, Kantelettaressa runoiltiin jo lähes 200 vuotta sitten: Oi Ukko ylinen herra, / Taivahallinen Jumala, / Tuo kerta rajalle rauha, / Suomehen sula sovinto, / Rauha raukoille rajoille.
Hyvää Vappua ja kevään juhlaa teille – meille kaikille! Keväästä nousee ihan kirjaimellisesti uusi alku ja kesän – ilon ja valon – odotus, jälleen tänäkin vuonna.
“Ja kun onnen päivän koitto Suomellen’ taas sarastaa – silloin riemun suuri soitto Karjalasta kajahtaa!”
Kirjoittaja Heini Vesterinen