Viisas totuus ”me emme tiedä sitä, mitä me emme tiedä” pätee myös siinä, että me emme tiedä, kuka tarvitsee apua, ellei meille sitä kerrota. Siksi minua satuttavat isoin kirjaimin varustetut lööpit, joissa sanotaan ”hän ei saanut/hänelle ei tarjottu apua”. Kaksikymmentä vuotta Imatralla psykiatrian puolella työskelleenä tiedän, että vaikka kynnys on kuinka matala, siltikään emme tavoita kuin murto-osan avuntarvitsijoista. Apua voi saada vasta kun on valmis sitä vastaanottamaan. Meillä ei ole oikeutta kolkutella oville, eikä meillä ole röntgensilmää, jolla avuntarvitsijat tunnistaisimme.
Mikä sitten estää avun piiriin hakeutumisen? Oman kokemukseni kautta liitän siihen häpeän. Me kaikki olemme hävenneet jotain, mitä olemme tehneet. Se kuuluu elämään ja on tervettä. Silloin kun ihminen häpeää itseään tai jotain itsessään, puhutaan sairaasta häpeästä ja ihminen tekee kaikkensa, ettei häpeä paljastuisi. Avun piiriin hakeutuminen yleensä auttamatta paljastaa häpeän. Monet pystyvät salaamaan ongelmansa ja elämään sen kanssa. Avun hakeminen on paljon hävettävämpää.
Millä häpeä poistuu ja päästään auttamisen alkuun? Ainut keino on aito välittäminen, ihmisen tarinan kuunteleminen ja hänen rinnallaan kulkeminen niin kauan kun siihen on tarvetta. Tämä on ollut oma tapani ja tulee aina olemaan. Sama välittämisen ilmapiiri leimaa sosiaalidemokratian maailmaa. Siksi SDP on valintani.
Anne Pajunen, psykiatrinen sh/psykoterapeutti
Kuntavaaliehdokas, SDP